Arvostelussa: Rush (****)

Rush (2013)

Ohjaaja: Ron Howard

Pääosissa:  Chris Hemsworth, Daniel Brühl, Olivia Wilde, Alexandra Maria Lara

Ensi-ilta Suomessa: 13.9.2013

Rush on Ron Howardin uusin elokuva  joka kertoo James Huntin (Chris Hemsworth) ja Niki Laudan (loistava Daniel Brühl) tarinan vuoden 1976 Formula 1 mestaruus kamppailusta.

Itse näin elokuvasta trailerin ensimmäistä kertaa joskus viime keväänä ja odotukset tämän perusteella eivät olleet sen suuremmat.

Syitä tähän on kaksi:

- Ron Howard ei ole pitkiin aikoihin tehnyt oikeasti hyvän tai kiinnostavan elokuvan (Da Vinci Code ja Angels and Demons luultavasti ainoat mitä isompi elokuvayleisö muistaa, ja nekin osoittautuivat suhteellisen tylsiksi elokuviksi).

- Elokuvan aihe. Formula Ykkösistä ei ole tähän päivään asti tehty hyvää elokuvaa. Autokilpailu on muutenkin ollut perin vaikea aihe elokuvantekijöille Mainittakoon Tony Scottin Days of Thunder (1990)  ja Renny Harlinin Driven (2001) Days of Thunder on kylläkin lähellä sydäntä, mutta lähinnä nostalgia syistä.

Rush on kuitenkin alkuperäisodotuksiini nähden  positiivinen, jopa ilmiömäinen suoritus Herra Howardilta. Rush elokuvan Howard on yhtäkkiä palannut  "Apollo 13, A Beautiful Mind sekä Cinderella Man" tasoisille päivilleen.

Howardin Cinderella Man sai vuonna 2005 yllättävän vähän huomiota. Mielestäni voimakas ja tunteisiin vetoava elokuva.

Katsoja nimittäin ei tarvitse olla kiinnostunut itse lajista jotta hän ymmärtäisi elokuvan päälle. 

Autokohtaukset ovat toki mahtavasti toteutettuja (varsinkin äänet ja elokuvan leikkaus huippuluokkaa), mutta Niki Laudan ja James Huntin välinen "kamppailu" radan ulkopuolella on elokuvan selkäranka ja hyvin vahva sellainen.

Elokuva ei sisällä klassisen kliseistä  ”hyvä vastaan paha” asetelmaa, minkä takia kamppailu ja draama tuntuu todentuntuiselta eikä niinkään tekaistulta Hollywood materiaalilta. Amerikkalainen Ron Howard toki pitää mahtipontisuudesta, mikä luultavasti syy siihen että elokuvaan on sujautettu vuorosanoja jotka eivät ole osa tätä maailmaa (eli "one line:ereitä" joita Lauda tai Hunt tuskin oikeassa elämässä lausuivat).

Kokonaisuus on silti aidon tuntuinen, varsinkin Laudan onnettomuuteen liittyvät kohtaukset (pelottava mutta hienosti toteutettu sairaalakohtaus) sekä elokuvan loppupuoli joka on tyyliltään synkempi ja dramaattisempi kun mitä alkupuolisko antaa luvata. Daniel Brühlin rooli Niki Laudana onkin niin hyvä että olisi pieni vääryys jos hänelle ei Oscar ehdokkuus tästä irtoa.

Daniel Brühl Niki Laudana

Teknisesti elokuva on yhtä huippuluokkaa. Tietokone-tehosteet pysyvät hyvin minimissä eivätkä koskaan rikoa kokonaisuutta. Elokuvan budjetti (noin 38miljoonaa dollaria) on nykyelokuvien mittapuulla hyvinkin vaatimaton, silti elokuva on visuaalisesti hyvinkin vaikuttavan näköinen ja tuntuinen.

Ron Howardin mukaan mahdollisimman paljon kuvattiin aidosti elokuvaa varten.

Tyrellin kuusipyöräinen luonnollisesti myös mukana.

Kameratyöskentely tuo myös tietynlaista raikkautta Ron Howardin tavallisesti hyvin perinteiselle tyylille. Elokuvan kuvauksesta vastaakin Anthony Dod Mantle, jonka CV:hen kuuluu elokuvat Slumdog Millionaire, 28 Days Later sekä myös Danny Boylen uusin ohjaama elokuva Trance.

Olin myös huomaavinani varsinkin elokuvan alussa, että Huntin maailmaa kuvattiin elokuvassa värikkäämmin. Tiukkia lähiotoksia sekä muutenkin enemmän "Hollywood" tyyliä seuraten. Elokuvan hypätessä Niki Laudan tarinaan, niin kamera käyttäytyi maltillisemmin ja tuntui melkein kun olisi katsonut jonkun saksalaisen dekkarin 80-luvulta. Tämä ei mitenkään kritiikkinä elokuvaa kohtaa, koska se luo hyvän eron hahmojen välille. Myöhemmin tarinan yhdistyessä, niin myös kuvaustyyli yhdistyy johonkin Slumdog Millionairen ja Apollo 13 (minun mielestä Howardin paras elokuva) välimuotoon.

Ron Howard ja Anthony Dod Mantle

Huonoja puolia elokuvassa on ehkä vain muutama pieni asia, silti ne ovat mainitsemisen arvoisia. Itseäni häiritsi tyyli käyttää tv- sekä radioselostajia liiallisiin määriin itse kilpailukohtauksissa. Sen tarkoitus lienee kertoa kilpailun kulusta, mutta jos kamera on tiivisti esimerkiksi Huntin auton sisällä (ja jopa moottorin sisällä) niin tämä ylitse vuotava selostus vie pois autenttisesta tunnelmasta olla "auton sisällä". 

Tämä häiritsee  varsinkin elokuvan "loppurytinöissä" missä kuvaus, ääni, musiikki luo mahtavan tunnelman ja kokonaisuutta osittain pilataan tällä selostuksella. Amerikkalaisyleisölle tämä lienee mahdollisesti suunniteltu, jotta he ymmärtäisivät missä heille vieraassa lajissa mennään.

Toisella katsomiskerralla kyseinen "häiritsevä tekijä" ei kuitenkaan enää juurikaan iskenyt korvaan.

Myös tietynlainen liiankin tyylitelty visuaalinen ilme (ja Chris Hemsworthin suoritus välillä hivenen liian sankarimainen) ja leikkaus laskee jollakin tavalla minun kokonaisarvosanaa, mutta sekin vain hivenen. Syy tähän ei ole että se ei toimisi, mutta se muistuttaa katsojaa että tässä katsellaan elokuvaa eikä todellisuutta. Apollo 13 elokuvaa katsellessa nimenomaan realistinen kuvaustyyli oli osa mikä viehätti. Kilpailukohtauksissa Rushin tyyli on "spot on", mutta radan ulkopuolella leikkaus on välillä liiankin hektistä.

Pienet ovat siis ne huonot puolet, ja muuten kokonaisuus on perin onnistunut.

Hemsworth ja Hunt

Brühl ja Lauda

Pähkinäkuoressa suosittelen elokuvaa kaikille jotka haluavat elokuvaviihdettä sekä kunnollista elokuvadraamaa samassa paketissa. Luulen myös että elokuva kestää useamman katsomiskerran, itse ainakin nautin siitä jopa enemmän toisella katsomiskerralla.

Lisämaininnan ansaitsee elokuvan loistava soundtrack, jonka takana on Hans Zimmer. Monesti suomalaiskriitikot kritisoivat useasti hänen mahtipontista tyyliään, mutta tässä elokuvassa musiikki on kuitenkin täydellisessä symboosissa kokonaisuuden kanssa.

Tässä pieni näyte:

Arvosanani: Vahvat **** tähteä.

Myöhässä: Pacific Rim:in Arvostelu (***)

Pacific Rim
Ohjaaja: Guillermo del Toro
Pääosissa: Charlie Hunnam, Rinko Kikuchi, Ron Perlman, Idris Elba

Ensi-ilta Suomessa 2.8.2013  (Hävettää oikein miten myöhään tuli Suomeen)


Nyt on vierähtänyt viikkoja, jopa kuukausi siitä kun näin Pacific Rimin sekä Elysiumin. Aivot ovat taitaneet ruostua kesäloman jälkeen, minkä johdosta arvostelujen kirjoittaminen on useampaan otteeseen aloitettu, silti niitten innostus viedä loppuun asti aina simahtanut.

Elokuvat olivat kuitenkin tämän kesän kohokohtia (ennakko-odotukset),siksi koitan saada molemmat leffat takaisin mieleeni ja arvostelut kohdilleen.

Pacific Rim on Guillermo del Toron uusin elokuva, jonka menestys elokuva Pan´s Labyrinth varmaankin on monelle tuttu. Pacific Rim on kuitenkin suhteellisen erilainen tapaus, ”full-out” toiminta/seikkailuelokuva. Del Toron Hellboy leffat ovat ehkä lähintä ”Rimiä” muistuttavaa mitä ohjaajalta tullut ennestään.

Guillermo Pan´s Labyrinthin kuvauksissa

Elokuva on erittäin näyttävä, ja sen maailma ”lyö eeppisyyttä suoraan katsojan kasvoille”. En ole pitkään aikaan nähnyt (ainakaan tämän genren) elokuvaa, joka ei koita olla muuta kuin mitä se on.

Pacific Rim hyötyy nimenomaan eräänlaisesta "joyride" tunnelmasta. Aina yhtä loistava sekä outo Ron Perlman (del Toron luottomies) tuo myös "pöljällä" sivuroolillaan elokuvaan oikean seikkailufiiliksen.

Ron "Hellboy" Perlman

Yksi iso hienous elokuvassa (määrän takia melkein unohtuu) on sen tietokone-efektit. Alussa tuli itselle olo kuin olisi hypännyt ajassa taaksepäin, johonkin vuoteen ~1998 ja hoksannu: ”Hitto noi CGI jutut on makeita!!”.

Tämä voi kuulostaa omituiselta, mutta itse olen nykyään aika väsynyt tehosteisiin jotka selkeästi ovat ruudussa ”pröystäily” mielessä. Pacific Rim ei onnistu (eikä varmaan edes koita peittämään tätä tosiasiaa), silti kerrankin ja tämä hyvin pitkästä aikaa ei häiritse minua. Tehosteet ovat elokuvan kerma ja samalla päähahmo(t). Robotit eli Jaegerit ovat todella komeata katsottavaa.

Jaeger:eitä eli robotteja kuvataan myös ahkerasti piloottien näkökulmasta, mikä luo mukavan balanssin muuten hyvin CGI-raskaisiin toimintakohtauksin.

Ron Perlman oli elokuvassa oivallinen, sekä hahmo mistä saatiin eniten lihaa luitten päälle. Sääli on kuitenkin että päähahmot ovat joko kliseisiä (mikä minua harvoin häiritsee tämänkaltaisissa elokuvissa) ja ehkä se suurin ongelma, yllättävän pinnallisia eikä hirveän kiinnostavia.

Onko se sitten niin ettei toimintaelokuvassa olekaan pointtina tuoda mitään huikeata "character developmentia" katsojille?

Guillermo del Toron tason ohjaajalta olisi kuitenkin voinut odottaa jotain hivenen laadukkaampaa.

Charlie Hunnam (Sons of Anarchysta tuttu) sekä varsinkin Idris Elba (Luther, Prometheus sekä tuleva Nelson Mandela elämänkerta) ovat molemmat vahvan karisman omaavia näyttelijöitä.

Pacific Rimin käsikirjoitus ei vaan anna näille herroille juuri kunnollista aikaa loistaa.Olisi mukavaa saada tietynlaista ”ilmaa” itse elokuvaan minkä aikana katsojalla olisi mahdollisuus tutustua/samaistua sekä luoda paremman tunnesiteen hahmoihin (mikä AINA tehostaa toimintakohtauksia, ainakin minun mielestä).

Mekin oltiin elokuvassa mukana!! (vaikkei sanottukaan juuri mitään)

Tämä ei ole pelkästään Pacific Rim:in ongelma (tulevassa Elysium arvostelussa vastaavanlaisia esimerkkejä) ,koska minusta aika moni nykypäivän ”mainstream” elokuva jättää tämän osan liian helpolla pois.
 Jos mennään ajassa taaksepäin, niin oli isojakin kesähittejä missä tarinalle ja sen hahmoille annettiin aikaa, jotta näistä voisi välittää.

Hyvinä esimerkkeinä sanoisin seuraavat elokuvat:

ET (1982)
Alien (1979)
....jopa Independence Day (1996) "pysähtyi" enemmän hahmojen takia.

En sano että Roland Emmerichin leffa olisi Pacific Rimiä parempi, mutta toimintakohtauksien välillä ”Rim” on liian ohkanen, jopa hätäinen. Pienellä säädöllä tätä olisi voitu parantaa, ja samalla elokuva olisi vedonnut katsojan tunteisiin paremmin.

Keskustelukin voi olla syvällinen ja eeppinen samaan aikaan.

Ps. Pacific Rim sisältää flashbackin, mihin elokuvan aikana palataan muutaman otteeseen. Tämä onkin elokuvan dramaattisesti toimivin osa, tässä takaumassa esiintyvä pikkutyttö näyttelee niin uskottavasti että se oikeasti nostatti kylmät väreet. Pisteet hänelle!

Loppupäätelmä:

Vaikka niin kovasti haluaisin, niin en voi sanoa että Pacific Rim olisi loistava elokuva. Se ei lyö minua nyrkillä sydämeen niinkuin ne minusta parhaimmat toimintaleffat yleensä tekevät.

Jos näkisin elokuvan ensimmäistä kertaa, ja olisin 16vuotta nuorempi (eli 12v), niin olisin varmaan voinut hyväksyä elokuvan pöljät professorit sekä ohuen tarinan ja keskittyä olennaiseen. Eli toimintaan ja taisteluihin.

Koen näin tietyllä tavalla olevani liiankin kriittinen elokuvan suhteen, joten siteeraan tässä edesmenneen Tony Scottin sanoja:
"We are shooting Rock´n Roll here!"  (Top Gunin kuvauspaikalla vuonna -85)

Pacific Rim on nimenomaan juuri sitä!
Arvosanani: ***

Top Gun vs Pacific Rim :)


Arvosanani: ***

Trailerivinkki: Ocean´s World War II (oikealta nimeltään The Monuments Men)

Heippa taas.

Tässä aivan liian kiireinen, pikkasen hätäinen ja aivan liian lyhyt blogijuttu.

Huomasin kuitenkin äsken, että George Clooneyn ohjaamasta elokuvasta The Monuments Menistä on tullut uusi traileri.

Leffa sijoittuu toiseen maailmansotaan ja pohjautuu tositapahtumiin, joissa liittoutuneet koittavat pelastaa taideteoksia, jotka muuten olisivat vaarassa jäädä saksalaisten hampaisiin. Elokuvasta on povattu Oscar-ehdokasta, yllätyin nimenomaan siksi trailerin koomisesta tyylistä. Itseasiassa tämä muistuttaa monella tapaa Ocean´s  11, 12 ja 13 leffoja.

Elokuva on täynnä isoja tähtiä kuten  ohjaaja itse, Matt Damon, Cate Blanchett, John Goodman, Bill Murray (paluun kunnon komediaan??) sekä The Artist elokuvasta Oscarin saanut Jean Dujardin.

Näillä näkymin elokuva tulee Suomeen ennen jouluaattoa, niillä edellytyksin, ettei rakas Finnkino taas päätä semi-monopoliasemassa, että tämäpä maa ei kyseistä leffaa katso kun vasta joskus 2014.

Saatte mielellään kommentoida mitä mieltä trailerista, tai kyseisestä leffasta olette.

Tänään sitten katsomaan Elysiumia ja todella toivon etten pety!
Pacific Rimin näin jo viikolla, joten siitäkin tulossa arvostelu kunhan saa itsensä siihen "modeen".

Viikonloppuja!

Ps. Pyynnöstä koitin lisätä pilkkuja! There you have them :)

Arvostelu: The Wolverine (****)

The Wolverine
Ohjaaja: James Mangold
Pääosissa: Hugh Jackman, Famke Janssen, Brian Tee, Will Yun Lee, Svetlana Khodchenkova

Ensi-Ilta Suomessa: 26.7.2013

Arvosanani: ****

Nyt tulee Wolverinen  arvostelu hieman myöhään (näin elokuvan jo toissa viikonloppuna kahteen kertaan). 
Ei ole minun tarina-viba parhaimmillaan (takana 6,5tuntia ajamista pohjanmaalta) mutta koska tulevalla viikolla  ainakin kaksi elokuvaa (Pacific Rim ja Neill Blomkampin Elysium) mitä aion katsoa elokuvateatterissa, joten Wolverine saakoon tässä nyt arvostelunsa ehkäpä lievästi liian lyhyessä muodossa.

The Wolverine on siis James Mangoldin ohjaama uusi Marvel leffa, jonka pääosassa tutusti Hugh Jackman. Elokuvaa ei kannata sekoittaa edelliseen X Men Origins: Wolverine leffaan koska tyyli on hyvinkin erilainen (ainakin noin 90% mihin palaan myöhemmin).

Aloitettakoon että leffan ohjaaja James Mangold on luonut uraa mm. yhdellä hyvällä ja yhdellä aivan älyttömän huonolla elokuvalla. Mangoldin Walk The Line kertoo Johnny Cashin urasta, ja toi Reese Witherspoonille Oscarin parhaasta naispääosasta. Oli sen sijaan iso vääryys ettei Joaquin Phoenix voittanut Cashin roolista Oscarin, tässä siis se hyvää lupaava elokuva.

The Wolverine oli alunperin Darren Aronovskyn projekti (The Wrestlerin ja Black Swanin ohjaaja ja Hugh Jackman myöntänyt että Aronovsky hyvin pitkälti luonut leffan "konseptin") ja vaikka Mangold ei ole saman tason ohjaaja, niin voinut ajatella hyvä ohjaaja tähän elokuvaan. Pienen varoituksen merkin antaa kuitenkin Mangoldin SE SURKEA leffa nimeltä Knight and Day, joka kuuluu ehkä tämän viimeisen kymmenen vuoden "top 20 huonoimmat elokuvat mitä olen nähnyt"-genreen.

Jos et ole nähnyt kyseistä elokuvaa. Pysy myös loitolla. Elokuvan "laadukas photoshop promokuva" sanoo jo jotain.

Palataan kuitenkin The Wolverine elokuvaan, mikä erottuu aikaisemmista X-Men elokuvista sillä tavalla että se oikeastaan pyörittää itsensä James Bond elokuvan lailla. Edellisosien katsoneille tuodaan toki asioita esille, mitkä tavallaan ovat osa jo luotua elokuvasarjaa, mutta itse ainakin nautin elokuvasta enemmän koska se keskittyi olemaan yksi elokuva jolla on irrallinen selkeä tarina joka aloitetaan ja lopetetaan kyseisen elokuvan ”kehyksissä”. (Eikä myöskään ole reboot niinkuin niin moni elokuva tässä genressä jos edellinen leffa on flopannut tai epäonnistunut).

Samaa kehua elokuva saa tyylistään luoda sarjakuvaelokuva joka aika pitkälle tuntuu kun se olisi osa oikeata elämää. (vaikka pääosanäyttelijällä on isot "haarukat käsissään"). Edellinen Wolverine elokuva kaatui nimenomaan liialliseen mutanttimässäilyyn. (liikaa mutantteja ja hahmoja muutenkin yhdessä elokuvassa). Vuoden 2013 elokuva ei tähän kaadu, ja tästä olin mielissäni istuessani leffateatterissa.

2013 version is not the new 2009 version... Onneksi.

Elokuva luo muutenkin hyvin Bondmaisen (nyt puhun 60-80luvun Bondeista ja ehkäpä You Only Live Twice erityisesti) tunnelman sijoittumalla Japaniin ja myös tuomalla tällä tavalla tarinaan mukaan erilaisia kulttuuriin liittyviä asioita, jotka ovat osana elokuvaa. Huumoria tästä aiheesta saadaan myös kehiteltyä sopivan paljon. 

Wolverine tuntuu paljon uskottavammalta kun hänet sijoitetaan pois omalta ”kotikentältään”. Käsittääkseni tarinaa on lainattu Frank Millerin 80-luvulla tehdystä sarjakuvatarinasta ja sen huomaa koska elokuvassa on jokin tietty vakavuus mikä kantaa sen eri tavalla mitä aikaisempia X-Men elokuvia.
Mainittakoon myös että elokuva muistuttaa tunnelmaltaan välillä Edward Zwickin loistavaa The Last Samuraita.

Yakuza (Japanin mafia noin helposti selitettynä) toimii elokuvan pahiksina ja koska Wolverinella ei ole koko elokuvan aikana tavalliset voimansa (en halua spoilata sen enempää) niin hän on haavoittuvainen eikä tunnu mitenkään ylivoimaiselta hahmolta jota ei pystyisi satuttamaan.

Elokuva harmillisesti kuitenkin syöksyy metsään ihan loppumetreillä.(tässä se -10%) Pääpahis ja loppukohtaus ja sen toimintakohtaus sisältää aivan liian paljon tietokonetehosteita. Tehosteet eivät sinänsä haittaisi jos elokuva olisi joku muu (kesän lievä pettymys Man Of Steel tulee tässä mieleen koska määrällisesti tämä loppukohtaus on leivänmuru lattialla verrattuna teräsmiehen ”loppu CGI-overkilleihin”).

Loppu olisi voinut toimia paremmin fyysisellä hahmolla ja se olisi ollut huomattavasti uskottavampi ja uhkaavampi.Kerrottakoon myös että elokuvassa on yksi kökkö mutanttihahmo jota olisi oikeastaan voitu jättää pois kokonaan.

Kyseessä ei ole Poison Ivy Batman&Robinista mutta jotain karmean samalaista hänessä silti on.

Nyt ”to wrap things up” niin voisin lisätä elokuvasta sen että toisella katsomiskerralla huomasin elokuvan etenemisnopeuden olevan yllättävän hidas ja se voi haitata vaikkapa hyvin nopeatempoisiin toimintaleffoihin tottuneisiin. Itse kuitenkin nautin siitä miten Wolverine tyyppiseen hahmoon on haluttu käyttää aikaa luoda puhe/tunne/draama-kohtauksia. Olen aina pitänyt Hugh Jackmania isona syynä miksi ylipäätänsä katson X-Men elokuvia ja vaikka tästä olisikin eri mieltä niin voin sanoa että hahmosta saadaan tällä kertaa enemmän irti kun koskaan aikaisemmin.

Elokuvassa on myös rakkaustarina ja yllättäen sekin ei ole liian kesy tai pinnallinen. The Wolverine yllättää kuitenkin ehkä eniten koska en odottanut että elokuvasta olisi voinut tulla näinkinu hyvän. Sanoisin että tässä on tämän vuoden mainstream popcorn leffoista se yksi selkeästi parempi ”pätkä”.

Mainittakoon myös näyttelijä nimeltä Tao Okamoto joka itseasiassa tekee ensimmäisen oikean elokuvaroolinsa tässä elokuvassa ja hänellä taitaa olla Hugh Jackmanin jälkeen eniten aikaa ruudussa, eikä kalpene Jackmanin rinnalla laisinkaan. Kemiat toimivat hyvin näitten välillä. Elokuvan japanilaisnäyttelijäkaarti on muutenkin hyvin laadukasta. Siitä iso plussa ja myös siitä että elokuvassa puhutaan paljon japania eikä turhan helpolla siirrytä takaisin englannin kieleen.

Nämä kolme ovat oikeastaan elokuvan päätähdet: Tao Okamoto, Hugh Jackman ja Rila Fukushima

Päätän arvosteluni lyhkäsellä toimintkohtauksella itse elokuvasta. Kohtaus on leikattu alas ja on hyvinkin paljon parempi valkokankaalla mutta antaakseen vähäsen esimakua:

Suosittelen :)

Arvostelu: World War Z (***)

Elokuvaa on mainostettu paljolti näyttämällä näitä tietokoneella toteutettuja Zombie-massoja. Onneksi ne eivät ole niin pääosassa/ toimivat elokuvassa yllättävän hyvin.

Ohjaaja: Marc Forster
Pääosissa: BradPitt, Mireille Enos, James Badge Dale, Matthew Fox, David Morse

Ensi-Ilta Suomessa: 19.7.2013
Minun arvosana: ***


World War Z on ollut pitkään aikaan tuotannossa ja kuvauksista olen kuullut sen verran että elokuvan ohjaaja Marc Forster ja pääosaa näyttelevä Brad Pitt (Pitt ja hänen tuotantoyhtiönsä Plan B on koko tuotannon takana) eivät kuvausten loppuvaiheessa olleet enää puheväleissä. 

Marc Forster ja Brad Pitt ovat molemmat kuitenkin mukana markkinoimassa elokuvaa.

Elokuvan loppu sekä muita otoksia jouduttiin myös kirjoittamaan sekä kuvaamaan kokonaan uudestaan. 
On veikattu että uudelleenkuvaukset olisivatat kustannuksiltaan melkein yhtä isoja kun koko elokuvan ennen sitä ollut budjetti.

Prometheus leffan kässärin uudelleen kirjoittanut Damon Lindelof oli mukana toteuttamassa elokuvan "uuden" tyylin sekä etenkin uuden lopun. Itselleni on jäänyt traumoja kyseisestä käsikirjoittajasta kun tiedän miten paljon hän muutti Prometheuksen alkuperäiskäsikirjoitusta joten luonnollisesti odotukseni World War Z:tä kohtaan eivät olleet hirveän korkealla. 

Damon "Master" Of Rewrites" Lindelof sekä Ridley Scott

Ohjaajalla on myös takanaan perin epäonnistunut Bond-leffa (Quantum of Solace) mutta toisaalta taas onnistunut draama Finding Neverland (2004) sekä mainio 
Kite Runner (2007). Pakko kuitenkin todeta että lopputulos on yllättävän onnistunut!

Toki kyseessä ei ole mikään mestariteos eikä virheetön teos. ( kliseisiä leffajuonijuttuja ilmenee silloin tällöin ja syö uskovuuttaa sekä kokonaistehoa). Elokuva ei myöskään (en ole kirjaa lukenut mutta näin olen ymmärtänyt) muistuta juuri yhtään kirjaa mihin se perustuu mikä on tietyllä tavalla outoa koska kirja on nimenomaan saanut kehuja tyylistään kuvata pandemiaa omanlaatuisella tavalla.

Silti elokuvasta huokuu elokuvateon rakkaus ja into tuoda tehokasta jännitystä katsojille eikä leffan hahmoissakaan ole mitään vikaa. Kaikki ovat jokseenkin uskottavia, varsinkin Brad Pittin onnistuu hyvin
(Pitt oli Oscar ehdokkaana roolistaan Moneyballissa ja World War Z:n hahmo onkin kuin etäinen nuorempi veli tuolle roolille).

Kannattaa katsoa mainio Moneyball vaikkei kiinnostaisi Baseball sitten yhtään (ei minuakaan!)

Pitt on tässä tutkija-isä joka joutuu valitsemaan työn ja perheen väliltä. Toki tämä kaikki kuulostaa niin tutulta niin monesta muusta elokuvasta mutta Pitt tasapainottelee hyvin koko ajan ja hyvin harvoin hänen hahmonsa ei tunnu uskottavalta. Tom Cruisen hahmo War Of The Worldsissa on tässä esimerkki miten kyseinen rooli voi mennä mönkään. Pitt on hiljaisempi ja ehkä tietyllä tavalla passiivisempi mutta uskottavampi elokuvassa missä myös hänen  toimintakohtauksensa  tuntuvat olevan osa tätä maailmaa eikä fiktiivistä. Muutaman vuoden takainen I Am Legend (2007) tulee epäilemättä välillä mieleen ja tämän sanon positiivisessa valossa.

World War Z on enemmän "selviytymistarina maailmanlopun uhatessa" kuin sota elokuva tai zombie elokuva. Tämän takia moni zombieleffoja rakastava tulee hyvin luultavasti pettymään. Toki elokuvassa on hienoja/mahtipontisia/pelottavia zombiekohtauksia. Resident Evil (pelejä) tai George A. Romeron leffoja ei kannata edes pitää mielessä tätä elokuvaa katsellessa. Näin moni varmasti tulee tekemään ja tulevat valittamaan elokuvan "tylsyyttä". Minun mielestä genre on kuitenkin aivan eri.

Vertailukohteena sopisi paremmin jo aikaisemmin mainittu I Am Legend tai vaikkapa Roland Emmerichin disaster pläjäykset. World War Z yhdistää tiettyjä osia molemmista mutta muistaa tuoda inhimillisen aspektin mukaan toiminnan keskelle.
Jos jotain jäin kaipaamaan leffasta niin se oli parempi tai yksityiskohtaisempi tarina epidemian kulusta. 

Steven Soderberghin Contagion (2007) on on ehkä paras kuvaus siitä mitä olisin halunnyt enemmän. Nyt epidemia on enemmänkin turhan iso mysteeri jolle ei saada selkeätä selitystä (haiskahtaa Damon Lindelofille).

Pandemialeffana suosittelen "lämpimästi" Soderberghin Contagionia.

Elokuvan loppu on sekin turhan vaiheeseen jäävä sekä liialti mahdolliseen jatko-osaan nojaava. Tiedän että elokuvan alkuperäinen loppu sijoittautui Moskovaan jossa käytiin mahtipontinen taistelu ihmisten ja Zombien välilla. Tuottajilla on varmasti ollut syy tämän lopun poistamiseen ja muuttamiseen (ottaen huomioon että siihen liittyi yli 100miljoonan dollarin lisälasku). Itse olisin ehkä kaivannut elokuvalle jonkun klimaktisemman lopun vaikkakin pidän elokuvan tavasta pitää tapahtumia Brad Pittin hahmon läheisyydessä. Less is More oli ehkä tuottajien ja ohjaajan ajatuksissa. Kuitenkin on jotekin hupaisaa miten muutokset ovat luoneet jänniä "jälkiä jostain toiseen tyylisestä elokuvasta".

Esimerkiksi Matthew Fox (Lost:ista) tunnettu näyttelijä näkyy tässä elokuvassa ehkä noin 2minuutin verran ja vuorosanoja ei niitäkään ole moni. Foxin nimi on kuitenkin lopputeksteissä sijalla neljä (mikä useimmissa tapauksissa tarkoittaa että hän on elokuvan neljänneksi parhaiten palkattu näyttelijä). Tähän löytyykin syy kylläkin syy..

Elokuvan "re-shootit" ja uudelleenleikkaus ovat jättäneet Foxin kohtaukset leikkauspöydälle. Foxin nimi end creditseissä onkin hupaisasti Parajumper. Käsittääkseni Foxin rooli oli alunperin yli 30minuuttia pitkä. Tästä tulee Terrence Malickin Veteen Piirretty Viiva mieleen missä isompiakin nimiä leikattiin lopullisesta versiosta melkein kokonaan pois.

David Morse on myös elokuvassa mukana (hänkin noin 2-3minuuttia). Harmi koska hahmo vaikutti mielenkiintoiselta sekä tarina minkä hän Pittin hahmolle kertoo. (miten Pohjois-Korea käsittelee pandemiaa)

Eli "to wrap things up" niin World War Z on elokuvana hyvä vaikkakin eväät olisivat olleet enempäänkin. Mielestäni elokuva on leffalipun arvoinen mutta kannattaa "pysytellä" 2D näytöksessä. Elokuva ku ei ole kuvattu 3D kameroilla ja se myös sisältää paljon pimeitä kohtauksia (pirun hienojakin sellaisia) sekä käsivarakameralla kuvattuja otoksia.

Löytäisin varmaankin metrikaupalla huonoakin sanottavaa elokuvasta mutta jotenkin en vaan halua sille linjalle mennä koska kokonaisuus oli minulle sopiva elokuva.

Vahva kolmetähtinen elokuva. 


Go see it.. Over and out.

Arvostelu: The Lone Ranger ( * )

Ohjaaja: Gore Verbinski
Pääosissa: Johnny Depp, Armie Hammer, Tom Wilkinson, William Fichtner, Barry Pepper, James Badge Dale, Ruth Wilson, Helena Bonham Carter

Ensi-ilta Suomessa 3.7.2013

Arvosanani: *

Hevonen ja Johnny Depp jättävät Armie Hammerin taka-alalle.

Noin viikko sitten kävin katsomassa Man Of Steelin missä ennakko-odotukset olivat aivan liian korkealla. The Lone Ranger onkin siis tässä tapauksessa täysi vastakohta. En odottanut elokuvalta juuri mitään, ehkä jonkinlaista Pirates of the Carribean (jonka fani en ole koskaan ollut) uudellenlämmittelyä. Kuitenkin heti kättelyssä Carribean faneille pieni varoitus.... Tämä ei ole hyvä eikä edes huvittava elokuva!

Huumorin "kehittely" on tuttua Jerry Bruckheimerin (leffan tuottaja) aikaisemmista elokuvista ja herra onkin tunnettu siitä että hän tietää mikä toimii (riippumatta onko se oikeasti hauskaa tai ei niin hatunnosto hänelle) jenkkiyleisölle/valtavirtayleisölle. The Lone Ranger on vaan jopa Bruckheimer tasolla jotenkin liian ohutta, liian laiskaa ja tylsää eikä millääntavalla hauska.

Epäilin että Johnny Depp (joka jäänyt pahasti kiinni Jack Sparrow tyylisin "hassutus" rooleihin) olisi taas se perus Johnny Depp mitä nähty jo niin monessa samantyylisessä elokuvassa. Pakko myöntää että olisipa hänen perusjuttujaan käytetty enempi niin elokuva olisi ollut edes Depp-fanien mieleen. Nyt väitän että se jopa näkyy näyttelijän kasvoista että tässä vedetään roolia puoliteholla.

Depp on intiaanina periaatteessa ihan uskottava mutta hauska hän ei ole. Tästä voidaan kyllä katsoa käsikirjoituksen suuntaan koska elokuvan juoni ei kanna vitsejä mihinkään. Depp esimerkiksi syöttää ruokaa omalle kuolleelle lintuhatulle aina kun leffassa halutaan tuoda Deppin "hassuutta" esille. Leffassa on myös mitä oudompia tietokoneellatehtyjä stuntteja sekä.... kyllä tappaja-kaneja jotka riehuvat ruudussa ja katsoja pelkästään miettii että mitä hittoa tämä on ja mitä tällä pyritään kertomaan??!

Lone Rangerin roolissa nähdään Armie Hammer (joka eniten tunnettu The Social Networkin roolista missä hän esitti kahta kaksoisveljeä) joka olisi aivan hukassa ilman Deppiä. Hammerissa ei ole sitä karismaa eikä taitoa mitä pääosaan tarvitaan (Depp onkin näyttelijöistä ensimmäisenä kun lopputekstit alkavat).

Elokuvassa koitetaan tuoda sitä samaa kevyttä hauskaa fiiilistä mitä Caribbean leffoissa oli. Se vaan jää niin pahasti puolitiehen.  Tässä ehkäpä pieni esimerkki:

Oispa tätä herraa ollut elokuvassa enemmän.

Elokuvan pääpahiksena nähdään (usein loistava) William Fichtner mutta hänen roolinsa jää muihin nähden aivan liian pieneksi. Harmi sinänsä koska vahvalla pääpahiksella oltaisiin voitu peittää paljon sellaista mitä elokuvasta nyt puuttuu.

Sivuosiin on hankittu nimekkäitiä brittinäyttelijöitä kuten Tom Wilkinson sekä Helena Bonham Carter. Rooleissa ei vaan ole mitään kiinnostavaa vaikkakin molemmat vetävät roolinsa perushyvin. Carterin rooli on kylläkin hyvin mielenkiintoinen mutta ruutuaikaa ehkä korkeintaan 5-6minuuttia ja silloinkin hänen NORSUNLUUNJALKA-PROTEESI on pääosassa!  Ja tästä jalasta (koitetaan) kehitellä vitsiä jatkuvalla syötöllä. Kyseinen jalkaproteesi juttu onkin jotenkin niin tätä leffaa kuvaava.. Vitsiä pukkaa ja katsojaa jopa muistutetaan milloin pitäisi nauraa.. Eipä vaan ketään koko salissa naurattanu.



Jos elokuvasta halutaan löytää muutama hyvä asia niin se on elokuvan soundtracki joka kuitenkin tekee elokuvasta jotenkin parodian oloisen koska musiikki pahtaa päälle eeppisesti kun taas elokuvan päähahmo sekoilee ja vetää tyhmiä puujalka (tai norsunluunjalka) vitsejä.

Lone Rangerin hevonen on itseasiassa leffan hauskin ja rakastettavin hahmo.. Pisteet hänelle.
Mitä tästä siis jää käteen. Hyvä musiikki, norsunluunjalka sekä leppoisa heppa.

Yksi tähti tälle elokuvalle. Toivon etten näin huonoa elokuvaa enää tänä vuonna leffateatterissa näe.

Ps.  Kaksi arvostelua tällä blogilla tällä hetkellä ja molemmat hyvin kriittisiä. Älkää kuitenkaan uskoko että olen näin kriittinen kaiken suhteen. Seuraavina World War Z ja Pacific Rim (ainakin mitä leffateatteriin tulee) niin eiköhän tänne vielä positiivinen arvostelu ilmesty.


Over and out.

Arvostelu: Man of Steel (**1/2)

Ohjaaja: Zack Znyder

Pääosissa: Henry Cavill, Amy Adams, Russell Crowe, Kevin Costner, Laurence Fishburne, Michael Shannon, Antje  Traue, Diane Lane

Ensi-ilta Suomessa 26.6.2013

Arvosanani: ***

Tässä tulee siis tämän leffablogin ensimmäinen "kunnollinen" elokuva arvostelu. Man of Steel on ollut tuotannossa sitten 2011 ja muistan silloin nähneeni kuvan Russell Crowesta "on the set of Man of Steel" tyyliin TMZ.comin sivuilla. Oli tiedossa että Crowe esittää Jor-Eliä ja ensi vaikutelma kuvasta oli... Ei tule toimimaan ja miksi tätä koitetaan taas?!


Kuitenkin aloin lukemaan elokuvan tekijöistä ja pikkuhiljaa pieni hypetys nousi pintaan joka on kasvanut aina eilispäivään asti. Leffan on siis kirjoittanut sekä David S. Goyer että Christopher Nolan.
Nolan myös tuottanut elokuvan joten on selvää että Batman trilogia on toiminut tehokkaana markkinointivälineenä että tietenkin nostanut odotuksia että uusi teräsmies elokuva olisi "Nolan leffojen tasoinen".



Man of Steelistä kirjoittelin jo pikkasen aikaisemmin tähän blogiin joten jos haluatte lisätieto niin sitä löytyy myös minun blogilta tässä:
http://1piste21.blogspot.fi/2013/06/15-viikkoa-ensi-iltaan.html

Sitten itse arvioon.

Jos elokuvan haluaa pistää yhteen lauseeseen niin se olisi minulta seuraava:
"Konkarinäyttelijöitten juhlaa puoleksi hyvässä puoleksi keinotekoisessa elokuvassa".

Voi sanoa että elokuvan alkupuolisko on elokuvan voima. Kal-Elin lapsuus maan päällä sekä kohtaukset Kryptonilla ovat tehokkaita ja luovat hyvin jännittävän ja scifimäisen tunnelman elokuvaan. Ongelmia tulee vasta esille kun taas nykyaikaan sijoittuva osuus alkaa lupaavasti mutta rupeaa kohta toistelemaan itseään liiallisella erikoiseffektipainoitteisuudellaan. En ole koskaan vaatinut "blockbuster" elokuvilta mitään maailman syvintä juonta tai draamaa mutta tässä elokuvassa siitä muodostuu kuitenkin ongelma kun alku lupailee ja viittaa tähän suuntaan mutta sitten jäädänkin jollain tavalla puolitiehen.

Elokuvassa on kylläkin paljon hyviä kohtauksia jotka toimivat.
Yksi plussa elokuvassa on ns. isähahmot... Kevin Costner sekä Russell Crowe. Aina kun nämä herrat ovat ruudussa niin elokuva toimii ja tuntuu jotenkin niin paljon enemmän "todelliselta". Ne tuovat painovoiman teräsmiehelle (painovoima on itseasiassa aika hyvä sana tässä yhteydessä)
Clark Kentin äitiä näyttelevä Diane Laine on myös hyvä omassa roolissaan.

Russell Crowe "Marlon Brandon" saappaissa.

Luulen että olisin tykännyt elokuvasta enemmän jos hahmojen välisiin ihmissuhteisiin oltaisiin käytetty enempi aikaa ja vaivaa (käsikirjoituksen laatu tässä leffassa pieni kysymysmerkki).

Katsellessani Man of Steeliä tuli epäilemättä mieleen muitten isojen elokuvien ohjaajien teokset. Elokuvan alussa on jotain tiettyä Avatarmaista (joskin synkempää) tunnelmaa ja elokuva myös  luo taitavasti yhteyden tunteitten ja toiminnan välillä. Avatarin ohjaaja James Cameron onkin aina ollut se ohjaaja joka toimii tällä alueella täydellisenä esimerkkinä siitä (ainakin minun mielestä) miten hyvin toiminnan ja draaman voi yhdistää.
Alussa Man of Steel pysyy kasassa ja jopa tuntuu hivenen Cameronmaiselta. Se on iso plussa ja siitä elokuva saa minulta kiitosta.

Se toisaalta erottaa sitäkin enemmän elokuvan vähemmän tehokkaan lopun sen hyvästä alusta. Jotain siinä vaan tapahtuu elokuvan puolivälissä. Ruutiinimainen Hollywood käsikirjoitus alkaa paistamaan läpi tai jotain sen kaltaista. En osannut ihan tarkalleen sanoa missä kohtaa elokuvaa tämä tapahtui mutta yhtäkkiä aletaan liikkumaan Pentagonin käytävillä ja nimettömiä ja yleisölle merkitsemättömiä kenraaleja ja kapteeneja vilisee ruudussa toisensa jälkeen. Satunnaiset tutkijat näkevät juttuja avaruudesta ja ihmiskunta katselee taivaalle kun Kenraali Zod lähestyy uhkaavasti. Tässä kaikessa on jotain todella tuttua ja se syö elokuvan tehoa.


Zack Snyder (joka muuten ohjasi loistavan Watchmenin) siirtää jostain syystä elokuvan vahvuuden syrjälle ja keskittyy ns. "Roland Emmerich"-modeen mihin on jo tottunut ja väsynyt kun sen löytää liian useasti "tusinakama" toimintaelokuvista. Jotkut rakastavat toimintaa sellaisenaan, niin minäkin mutta mielestäni toiminta ei enää tunnu tai kosketa jos sitä vaan tulee lisää ja lisää eikä koskaan pysähdy näyttämään välillä kenestä (ja miksi!) meidän pitäisi välittää.. Se on minun mielestä yksi olennaisin osa jos haluaa oikeasti toiminalla tuoda yleisölle jotakin. Toiminnan pitää joko koskettaa, innostaa tai huvittaa (kasarileffat esimerkkinä).

Itseasiassa Roland Emmerichin ehkä parasta (Independence Day) elokuvaa jopa minun mielestä kopioidaan tietyllä tavalla.


Leffakokemuksesta mainittakon että jotkut kohtaukset olivat niin Independence Day:mäisiä että vaan odotin että Harvey "DAVID! DAVID!" Fierstein astuisi ruutuun. Taisin häiritä kanssakatsojia kun koitin vaimolleni matkia Fiersteinia (tässä kuva jos ette muista miestä):

Jotenkin sääli tämä muutos keskellä elokuvaa koska koska pienellä vaivalla tästä elokuvasta olisi voinut tulla niin paljon parempi kasvutarina teräsmiehelle ja sellainen mihin katsojat voisivat samaistua.

Henry Cavill:issa ei ole moitittavaa. Hän oli hyvä valinta teräsmieheksi. Cavillin ulkonäkö on rooliin sopiva, hän myös osaa näytellä leppoista tyyppiä (mitä moni kriitikko sanonut että hän on elokuvassa liian vakava) ja voin kuvitella että hän olisi saanut puristettua roolistaan vieläkin enemmän jos tarina olisi sen suonut. Sama pätee Michael Shannoniin joka oli Kenraali Zodina hyvä.

Michael Shannon "Terence Stampin" saappaissa

Hans Zimmerille pisteet kotiin hyvästa vaikkakin ehkä vähän perusvarmasta musiikista. (olen kuunnellut soundtrackin läpi 4-5 kertaa ja esimerkiksi Dark Knightin ja Inceptionin soundtrackeissa jotenkin enemmän tehoa).

On jotenkin hankala kertoa niitä hyviä asioita elokuvasta (mitä oli kaikesta huolimatta paljon) kun kokoinaisvaikutus oli lievä pettymys. Tähän ehkä liittyy se että omat odotukset olivat liian korkealla.
Voin kuitenkin rauhassa todeta että elokuva on kaikinpuolin Marvelin sarjakuvaleffoja vaikuttavampi ja parempi ja se lienee yksi iso voitto DC Comics:ille.

Olisi kuitenkin ollut mukava jos Man of Steel olisi toiminut myös elokuvana paremmin. Nyt se jää enemmänkin pelkäksi hyväksi sarjakuvaelokuvaksi.


Tässä oli minun suht pitkä tarina ja ehkä aika kriittinen sellainen, mutta annan elokuvalle silti  2,5 tähteä viidestä.